If you could be anywhere where would you be? In Paris with Tom Felton.

Mä mietin asioita liikaa. Harvemmin teen päätöksiä suoraan vaan pohdin niitä yleensä monelta kannalta ja pitkään. Joskus on kuitenkin parempi olla miettimättä ja antaa mennä vaan. Näin saa elämästä enemmän irti ja pystyy toteuttamaan unelmiaan

Joulukuun alussa luin Tom Feltonin fanisivuilta, että tammikuussa järjestetään Pariisissa Harry Potter convention, jonne myös Tom osallistuisi. Innoistuin asiasta saman tien ja ajattelin, että sinne on pakko päästä. Viikon sisään kaikki alkoi kuitenkin epäilyttää. Miten rahat riittäisivät kalliiseen reissuun, miten uskaltaisin matkustaa yksin ja miten selviäisin Pariisissa ilman ranskankielen taitoa. Aloin jo kääntyä sille kannalle, että matka saa nyt jäädä. Sitten muistin Jaanan.

Olen jo tutustumisestamme asti ihaillut Jaanan elämänasennetta. Ihaillut sitä kuinka se uskaltaa jättää kaiken taakse ja lähteä maailmalle. Nytkin se oli muuttanut Pariisin au pairiksi. Päätin, että joskus on vaan uskallettava lähteä ja että tulisin kyllä selvitymään tästä reissusta, kyseessä oli kuitenkin vain parin päivän reissu. Ja hei. Jos mä saisin olla missä vaan niin tietty mä olisin Pariisissa Tom Feltonin kanssa.

Lähtö oli perjantaina 16.1. Aamulla myöhässä ollut bussi aiheutti stressiä. Selvisin kuitenkin ajoissa kentälle ja ongelmitta koneeseen (turvatarkastuksessakaan ei ollut ongelmia, vaikka mut pysäytetään melkein aina). Lennolla oli harvinaisen tylsää. Kulutin aikaa ja akkua puhelimen netissä ja kuuntelin musiikkia (Crossroads soi kaks tuntia putkeen :'D).

Vihdoin oltiin Pariisissa. Sitten tulikin pieni ongelma. En löytänyt juna-asemaa kentältä, mutta törmäsin kahteen yhtä hukassa olevaan suomalaiseen ja lähdettiin yhdessä etsimään reittiä keskustaan. Päädyttiin ratikkapysäkille, mutta päästiin myös sillä metroradan varrelle. Siitä pitikin enää hypätä metroon ja hotellin asemalle. Ajattelin pääseväni helpommalla ilman metron vaihtoa ja päätin kävellä kauemmalta pysäkiltä. Huono päätös. Meni vain kevyet 1,5 tuntia hotellin etsimiseen. Kukaan ei osannut kunnolla neuvoa englanniksi. Pieniä turhautumisen hetkiä tuli ja olin vihainen Pariisille. Hotelli kuitenkin löytyi pitkän etsinnän jälkeen. Kirjasin itseni sisään, kävin hakemassa Lidlistä suklaata ja menin istumaan huoneeseen.

Myöhemmin illalla nähtiin Jaanan kanssa. Käytiin katsomassa Eiffeliä iltavalaistuksessa ja käveltiin monta tuntia ympäri Pariisia vesisateessa. Mutta on se Pariisi kaunis kaupunki, erityisesti illalla. Kiitokset Jaanalle mukavasta illasta, vaikka ei koskaan löydettykkään sitä hyvää livemusapubia :D. Oli kiva saada puhua jonkun kanssa, koska matka alkoi tuntua liiankin hiljaiselta!

Lauantaina heräsin ajoissa, hyppäsin metroon ja sieltä juna-asemalle. Suunnaksi otin Charles De Gaulle lentokentän. People Convention järjestettiin lentokentän Hilton hotellilla. Kävin hakemassa passin ja rannekkeen ja menin saliin istumaan. Pian viikonlopun tähdet kuulutettiin lavalle (Tom Felton, Bonnie Wright, Matthew Lewis, Evanna Lynch & Robbie Jarvis). Kyllähän siinä kädet tärisi ja silmät kostui, kun kaikkien näiden vuosien jälkeen näin omin silmin Tom Feltonin astelemassa lavalle aplodien saattelemana.

Kaikilta kysyttiin parit kysymykset, jonka jälkeen Tom jäi yksin haastateltavaksi. Ei sitä vieläkään voinut oikein uskoa, että Tom Felton oikeasti istui siellä edessä vastaamassa fanien kysymyksiin. Itse en valitettavasti saanut esittää kysymystäni, noloista hyppelyistä ja käsien heilutteluista huolimatta. Eritysen iloisena yllätyksenä tuli se, että Tom lupasi julkaista lisää musiikkia tänä vuonna! Kysymyspaneelin jälkeen näin vielä Tomin kymmenen metrin päästä ennen yhteiskuvatilaisuutta. Itselläni oli kaikki kuvaukset ja muut vasta sunnuntaina, joten lähdin takaisin keskustaan. 

Oli aurinkoinen päivä ja kiertelin katsomassa ja kuvaamassa nähtävyyksiä. Ajattelin myös käydä vähän shoppailemassa, mutta se oli erittäin huono päätös lauantai-iltapäivänä. Kaupat olivat aivan täynnä ihmisiä eikä shoppailu enää huvittanut. Ruokaa sentään sain.

Vatsa oli täynnä ja ilta alkoi jo hämärtää, joten suuntasin katsomaan Riemunkaarta ja Eiffeliä iltavalaistuksessa. Sen jälkeen palasin hotellille jalkojen huutaessa väsymyksestä. Uni ei tullut helposti, sillä seuraava päivä aiheutti aikamoisen jännityksen.

Sunnuntaina heräsin tuntia ennen herätyskelloa. Kai mun mieli tiesi, että tänään oli SE päivä. Ja ei, ei mikä tahansa syntymäpäivä vaan syntymäpäivä, jolloin tulisin tapaamaan suurimman idolini. Kaikki, jotka tuntevat mut tietävät sen, että mä fanitan vähän kaikkea ja kaikkia. Pitkäaikaisin fanitukseni on kuitenkin ollut Harry Pottereista tuttu Draco Malfoy eli Tom Felton. 

Tämä kyseinen herra vei sydämeni kolmosleffan aikoihin. Siitä lähtien olen katsonut kaikki Tomin haastattelut, leffat ja sarjat (paitsi kahta kauhuleffaa en ole uskaltanut :D). Onhan se toki hyvännäköinen, mutta se on myös aivan loistava näyttelijä. En tule koskaan pääsemään yli Tomin roolisuorituksesta Puoliverisessä Prinssissä. Siinä on vaan sitä jotain. Lisäksi Tom on aina vaikuttanut todella hyväsydämmiseltä ja ystävälliseltä ihmiseltä, roolihahmoistaan huolimatta. Olen myös ihastunut Tomin musiikkiin vaikkei sitä paljoa olekkaan. Rakastan kuinka se brittiaksentti kuuluu laulunkin läpi ♥. Oi Tom.

Junamatka tuntui piinaavan pitkältä. Pelkkä tapaamisen ajattelu sai mulla kyyneleet silmiin ja perhoset lentämään vatsassa. Hotellilla sai hetken odotella ennen kuvaustilaisuuden alkamista. Sitten meidät laitettiin jonoon. Jonossa oli vielä itsevarma olo ja ajattelin kaiken menevän putkeen. Kun jäljellä oli enään ne kolme viimeistä askelta Tomin luokse, menin paniikkiin. Sain suustani ulos "Hello handsome" ongelmitta, johon Tom vastasi "Bonjour". Mun aivot päätti puuttua tähän ja aloin änkyttämään ettei mulle saa puhua ranskaa, koska olen Suomesta. Jotain muutakin siinä tuli soperrettua kunnes aloimme valmistautua kuvan ottamiseen. Ja miten vaikeeta voikaan halaaminen olla. Siis mullahan se pitäis todellakin olla hallussa, kun oon ottanut joku 30 halikuvaa Satin Circuksen poikien kanssa. Mutta ei, Tomin kanssa se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Näytin varmaan joltain Guassimodolta selkä kyyryssä siinä todella kummallisesti Tomia halaten. Sitten päässä pimeni. En hetkeen enää tiennyt missä olin, tuntui kun halaamani henkilö olisi ollut 2 metrin päässä ja en todellakaan enää tajunnut, että se oli Tom Felton. Kuva otettiin ja kaikki oli ohi. 

Fiilis ei ollut kovinkaan hyvä. Olin päässyt vihdoin tapaamaan suurimman idolini ja pää oli mennyt aivan tyhjäksi. Jouduttiin odottamaan neljä tuntia ennen kuvien saamista ja olin varma siitä, että koko kuva oli pilalla! En edes muistanut olinko katsonut kameraan. Kävin välissä ottamassa myös kuvan Bonnie Wrightin kanssa ja siinähän ei ollut mitään ongelmia. Muistin jopa halata Bonnieta!

Sitten oli aika saada kuvat itselle. Bonnien kuva oli erittäin onnistunut! Go redheads! Kauhulla odotin Tomin kuvaa. Vihdoin sain sen käsiini ja se ei ollutkaan täysin epäonnistunut! Pari hammasta oli ottanut ylivallan ja selkä oli kyyryssä. Tietenkin musta paistoi myös jännitys. Mutta sen kanssa nyt eletään seuraavaan kuvaan asti ;). Päivä kului hitaasti ja ei ollut oikein mitään tekemistä. Hotellilla ei ollut ilmaista wifiä ja kaikki oheisohjelma oli ranskaksi. Yhdessä vaiheessa löysin itseni kuuntelemasta Harry Potterien ranskalaisten dubbaajien haastattelua, ranskaksi. Oli muuten hassua kuinka innoissaan ranskalaiset olivat dubbaajista, ihan kuin hekin olisivat olleet isojakin julkkiksia.

Vihdoin monen tunnin odotuksen ja Bubble Witch pelaamisen jälkeen meidät kutsuttiin nimmarijakoon. Siinä sitä sitten seisottiin, Tom Feltonin edessä ja Tomin katsellessa kauniilla silmillään mua (ja apua miten hyvännäkönen se onkaan livenä, meinasin kuolata siihen pöydälle... Ja se aksentti, oh god). Tällä kertaa en pilannut koko juttua. Toki jännitti ja tärisin varmaan koko tyttö, mutta sain jotain fiksuakin ulos jonkinlaisella englannilla.

Linda: Hello!

Tom: Hellou!

L: I can't believe that I'm finally meeting you! I've been waiting so long!

T: Aww

L: And I came from Finland to see you!

T: Wow! From Finland? It's been worth it? You had a good weekend? 

L: Yes. At least now.

T: Good! What's your name?

L: Linda.

T: Linda? L i

L: L i n d a

T: This is very good (talking about our picture)

L: And on my Birthday!

T: Your Birthday? Happy Birthday Linda! Safe travels home okay. Au revour! Bye bye!

Sitten se vielä kätteli.

Jos olisi ihmiselle mahdollista sulaa siihen paikkaan niin musta ois ollut jäljellä vain pieni lätäkkö lattialla. Kaikki mitä Tom sanoi sai mun sydämen vaan pamppailemaan nopeammin ja posket helottamaan punaisempina. Siitä lähdin sitten itkua pidätellen pois. Olin niin onnellinen. Jos olisin ollut yksin olisin varmaan kaatunut maahan itkien ja nauraen. Eniten jäi harmittamaan etten edes yrittänyt kysyä vielä selfietä tai halia... 

Mutta nyt voin onnellisena tyttönä sanoa sen vihdoin tapahtuneen, kaikkien näiden vuosien odotusten jälkeen, MÄ OLEN TAVANNUT TOM FELTONIN. Kiitän, kuittaan ja palaan pilvilinnoihin muistelemaan elämäni kohokohtia. 

Sen nimi on Linda ja se on siskosi sun...

Ja se keksi sulle pienen yllätyksen.

Palataanpas hetkeksi muistelemaan kesää ja yhtä tiettyä aurinkoista kesäkuun päivää. Tämä kyseinen viikko oli todella erityinen, sillä perjantaina 13.6 pääsin katsomaan One Directionia Ruotsiin, joka oli aivan mahtava kokemus. Myös saman viikon keskiviikko oli unohtumaton. Se liittyi toiseen lempibändiini, Satin Circukseen.

Toukokuun loppupuolella bongasin netistä hakuilmoituksen uuteen SuomiLove tv-sarjaan. Sarjaan, jossa etsittiin erilaisia rakkaustarinoita ja yllätettiin omia rakkaita heille tärkeillä biiseillä ja artisteilla. Päätin yrittää ja ilmoitin itseni ja pikkusiskoni Emman mukaan. Ensimmäisenä tarkoituksena oli saada lauluyhtye Enchant mukaan (joka on ollut monia vuosia Emmalle tärkeä, mutta yhtye ei keikkaile enää), mutta epäilin jo alusta asti heidän mukaan saamistaan, joten lisäsin hakemukseen myös molempien suosikin Satin Circuksen. Ei kulunut kuin pari päivää kunnes sain jo puhelun Yleltä. Meidät haluttiin mukaan.

Koko juttu piti siis pitää salaisuutena Emmalle ja olin yhteydessä sarjan ohjaajiin, kun suunnittelimme yllätystä yhdessä. Aluksi oli vähän epäselvyyttä paikan kanssa, mutta päätin myöhemmin, että haluan yllätyksestä yksityisemmän niin, ettei paikalla olisi hirveästi muita kuin minä ja Emma. Päädyimme siis kotimme lähellä sijaitsevaan urheilukenttään. Ylen puolelta toiminta oli nopeaa ja yllätys järjestettiin kolme viikkoa ensimmäisen puhelun jälkeen. Päivä sattui vielä sopivasta parin viikon päähän siskoni syntymäpäivästä, joten sitä pystyi samalla kutsumaan aikaiseksi synttärilahjaksi.

Yllätyspäivää edeltävänä iltana nukkuminen oli erityisen vaikeaa. Tv-kameroiden edessä oleminen, poikien näkeminen, Emman reaktiot ja yllätyksen onnistuminen pyörivät mielessä ja pitivät hereillä. Taisin nähdä vielä kaksi eri painajaistakin tästä tilanteesta :D.

Yllätyspäivänä herättiin Zorron kanssa hyvissä ajoin ja lähdettiin "lenkille". Menin siis ensin sopimaan kaikista järjestelyistä kuvausryhmän kanssa ja samalla pääsin haastateltavaksi. Vähän jännitti, mutta kaikki menikin yllättävän hyvin ja puhuminen sujui luontevasti. Asiaa auttoi rento ohjaaja Aleksi Sariola, joka oli koko ajan tosi kannustava ja hyväntuulinen (haha vähän hämmennyin kun kävelin paikalle ja tajusin, että oon koko ajan ollut yhteydessä "Kentsun" kanssa :D). Päästiin vielä Zorron kanssa moikkaamaan poikia ennen kun laitettiin yllätys käyntiin.

Sitten oli vuorossa yllätettävän paikalle saaminen. Mun hyvänä suunnitelmana oli saada Emma kentälle uuden profiilikuvan ottamisen verukkeella. Neidillä oli kuitenkin hieman ongelmia lähdössä, kun ei millään osannut päättää mitkä housut laittaa jalkaan. Muutenkin mun piti varmistaa, että fiksut vaatteet vedetään päälle ja naama laitetaan siistiksi, sillä myöhemmin olisi voinut tulla aikamoista sanomista. Päästiin kun päästiinkin sitten vihdoin lähtemään. Kentällä mentiin istumaan penkille, jossa muka yritin säädellä kameran asetuksia yms. että sain pidettyä Emman valmiiksi päätetyllä paikalla.

Pian kentän pihaan kaarsi vanha kleinbus ja Emman reaktio siihen oli aika huvittava: "Mennään pois, mua pelottaa. Ne syö meijät". Onneksi sain sen pidettyä paikallaan ja hetken päästä, kun auto ajoi lähemmäs, ikkunoissa näkyi meille vilkutellen neljä tuttua naamaa. Emma oli ihan hämmentynyt eikä voinut ymmärtää mitä ihmettä Satin Circus teki täällä. Samalla hetkellä puskista ryntäsi monta kameramiestä ja Emman hämmennys jatkui. Pojat hyppäsivät pois autosta ja kantoivat soittimet meidän eteen. Olli kertoi Emmalle tämän olleen yllätys multa. Ja sitten ilmoille kajahtivat EMMAn ensimmäiset soinnut. Neiti yllätettävä oli ekan vedon ajan vielä aika shokissa ja sen jälkeisessä haastattelussa ei oiken saanut mitään fiksua ulos suusta :D.

Koska tässä kuvattiin tv-ohjelmaa, ottoja oli monta. Me ei kyllä valitettu siitä, että saatiin yksityisshow pojilta useampaan kertaan. Ottojen välillä oli levähdystaukoja ja saatiin hengailla poikien kanssa. Välillä vaan tuijotettiin haaveillen niitä eikä voitu uskoa, että ne oli ihan oikeasti siellä, meidän kentällä!

Loppua kohden pojillakin alkoi lähteä mopo käsistä. Ennen yhtä viimeisimmistä vedoista ne kokoontui kleinbussiin kuiskimaan jotain. Oltiin vähän ihmeissään, että mitäs nyt tapahtuu. Mutta salakeskustelun sisältö selvisi pian. Seuraavan kerran kun EMMA kajahti ilmoille, se ei alkanutkaan sanoilla "Her name is Emma and I'm head over heels" vaan "Sen nimi on Linda ja se on siskosi sun". Olin aika otettu tästä pienestä lisäyksestä ♥. Siitä biisi lähtikin ihan sekaiseksi. Välillä sanat olivat suomeksi, välillä englanniksi sekä mukaan oli lisätty If You Love Me ja Beautiful. Meno meni vielä villimmäksi kun Paulilta lähti paita ja Axel veti erittäin kauhean saksofonisoolon :D. Me naurettiin Emman kanssa vatsat kippuralla!




Päivän aikana pääsi tutustumaan poikiin vielä paremmin kuin ennen ja koko ajan vaivuin vain syvemmälle ja syvemmälle tässä fanituksessa. Noi jätkät on oikeesti ihan huippuja ♥. Juttujen taso oli välillä mitä oli, mutta naurulta ei vältytty! Ei sitä ihan joka päivä saa omaa lempparibändiä yksityiskeikalle melkeen kotiin ♥ Kiitos SuomiLove, KIITOS SATIN CIRCUS ♥

TÄSSÄ LINKKI MEIDÄN KLIPPIIN!

Nyt tässä kun ollaan vielä samassa aiheessa, voisin lämäyttää tähän myös Satin Circuksen uuden musiikkivideon 'Crossroads'. Bändi osallistuu myös Uuden Musiikin Kilpailuun tällä biisillä ja mä todella toivon, että ne menee Euroviisuihin asti. Oon niin ylpee noista ja tuntuu, että rakastun niihin koko ajan vaan enemmän ja enemmän. Ette muuten tiiä kuinka siistiä oli päästä mukaan lempparibändin musavideolle! Joo siis mähän kävelen vaan n. 5 sekuntia portaita alas (0:16), mutta silti! Mun lempibändi pyys mua mukaan niiden videolle. APUA. Ei tää tyttö enää kestä, kun kaikki on niin ihanaa.

Muistakaa KAIKKI äänestää Satin Circuksta UMK:n karsinnoissa!

Christmas isn't a season. It's a feeling.

Rakastan joulua. Jouluvalot on kauniita, joululaulut tuovat mieleen lapsuuden rallatukset (ja sen että leveilen edelleen osaavani soittaa Petteri Punakuonon pianolla, vaikka se taito on kadonnut kauas), jouluruoka on niin hyvää, että tulee syötyä joka vuosi ihan liikaa ja ylipäätään joulun viettäminen rakkaiden kanssa saa mielen täyteen iloa. Lahjojen avaaminen on toki myös mukavaa, samoin niiden antaminen (silloin kun olet saanut hyvän idean jo ajoissa, et edellisellä viikolla hätäpäissäsi).

Tänä vuonna odotin joulua vielä erityisen innokkaasti. Omaan kotiin muuttamisen jälkeen oli kiva päästä viettämään vanhempien luona juhlapyhät ja nauttia rakkaiden seurasta. Juhlinta alkoi jo tiistaina 23. päivä, kun vietimme ukin 80-vuotis syntymäpäiviä isän luona. Oli mukava nähdä isovanhempia täällä Espoossa :). Muutenkin oli kiva viettää iltaa sukulaisten parissa ja meillä olikin niin hauskaa, että ilta venyi odotettua pidemmäksi. Ruoka maistui ja iskä oli jopa laittanut asunnon priimakuntoon juhlia varten! Lulukin oli erityisen onnellinen saamastaan nakkipaketissa ja seurasi ukkia tarkoin silmin koko illan, jos olisikin saanut vielä lisää herkkuja.

Aamulla heräsin äidin luona aikaisin ja lähdimme hautausmaalle toivottamaan mimmulle ja vaarille hyvät joulut. Mulle on aina ollut tärkeä päästä jouluna käymään hautausmaalla, oli sitten kello mitä tahansa. Nyt saatiin vielä valkea joulu, joten hautausmaa täynnä kynttilöitä aamun hämärässä oli todella kaunis. Aamureissun jälkeen pääsin vielä nukkumaan ja nukuin pitkät ja maittavat unet.

Jouluruokaa odottelin malttamattomana koko päivän ja kyllä sitä tuli syötyä. Jouluaatto sujui erittäin mukavasti, maha täynnä hyvää ruokaa (söin 'en ees tiedä monta mutta paljon' mätileipää), joululaulujen raikuessa taustalla ja rakkaiden seurassa iltaa viettäen. Sain kivoja ja hyödyllisiä lahjoja ja annoin siskolle maailmankaikkeuden hienoimman lahjan (en oikeesti). Me ollaan oltu aina Digimon faneja ja erityisesti ekan kauden suomennokset huvittaa suuresti, joten painatin koulussa paidan "LUOTTAMUS YSTÄVIIN ON YSTÄVYYTTÄ". Emma arvosti. Itse sain mm. uudet Converset, naamanhoitotuotteita, kumisaappaat, rahaa, herkkuja ja lipun Disney On Iceen Jennyn kanssa. Iskä oli myös heltynyt ja ostanut meille One Direction pyyhkeet, koska ei kuulema voinut vastustaa niiden tullessa kaupassa vastaan :D. Illalla otettiin myös Trivial Pursuit matsi, joka me Emman kanssa (ainakin melkeen) voitettiin.

Vietettiin koirien kanssa vielä pari seuraavaa päivää äidin nurkissa. Hauskaa oli ja nautin täysin sydämmin perheen seurasta. Trivial Pursuit ottelu uusittiin myös joulupäivänä ja tää tyttö vei voiton jälleen. Äiti ja velipuoli innostui tanssimaan ja laulelemaan ja me saatiin ihastella tätä kaunista esitystä. Naurua riitti. Kiitos ihanista joulupyhistä ♥ Täällä sulatetellaan vieläkin jouluruokia ja odotellaan Uutta Vuotta. Aiotaan viettää se ihan vaan kotona koirien kanssa Harry Potter maratonin merkeissä.

Luottamus ystäviin on ystävyyttä.

Meistä ei ole pahemmin täällä blogin puolella aikoihin kuulunut, joten ajattelin kertoilla teille vähän mitä kaikkea on tapahtunut ja miten elämässä menee. On ollut suuria muutoksia ja myös suuria yllätyksiä. Mitä me ollaan siis puuhailtu tässä pimenevien päivien ja iltojen aikana?

Omassa mielessäni eniten pyörivä ja suuri odotuksen aihe on One Directionin keikka. Lokakuussa saatiin vihdoin kuulla se, mitä tässä on jo monta vuotta odotettu. ONE DIRECTION TULEE SUOMEEN KESÄKUUSSA 2015. Voi kuinka voikaan yksi tyttö mennä sekaisin tälläisesta uutisesta. Kyllä, olen nähnyt pojat jo kaksi kertaa aiemmin, mutta on aivan eri asia kun ne tulee omaan kotimaahan. Kun keikan traileri julkaistiin pian sen jälkeen kun tieto keikasta levisi, ei ollut kyynelehtimiselle loppua. Sitten jäätiin vaan jännäämään lippuja.

Ennakkoliput (facebook-faneille) tulivat myyntiin keskiviikkoaamuna 29.11. Saatoin lintsata aamutunnit koulusta ja istuttiin Emman kanssa lattialla kahden läppärin, ipadin ja puhelimen äärellä kädet täristen. Mutta turhaa se ei ollut ja saatiin liput D27 katsomoon, joka on lähellä lavaa.

Lauantaina virallisen lipunmyynnin alkaessa ilmoitettiin toisesta keikasta! One Direction vetää siis Suomessa kaksi keikkaa, 27.6 ja 28.6! Pakkohan oli liput saada myös toiselle keikalle (joka sattuu vielä olemaan Emman syntymäpäivänä). Päätin, että toisella keikalla mähän pääsen eturiviin ja ostin itselleni Early Entry lipun. Saa nähdä miten käy, mutta odotan jo nyt innolla kumpaakin keikkaa vaikka aikaa niihin on vielä paljon. Erittäin onnellinen ja yllättynyt fanityttö täällä siis.

Isoin muutos elämäämme on ollut marraskuun lopulla tapahtunut muutto omaan asuntoon. Muutto oli mulle aika kova paikka. Oon aina viihtynyt loistavasti niin äidin kuin isän luona. Tietysti tulee aina niitä hetkiä, kun toivoo voivansa olla omassa asunnossa ilman vanhempien määräilyä ja muuta. Mä en kuitenkaan välttämättä halunnut sitä ihan vielä. Laitoin joskus syys-lokakuussa hakemuksen Espoon Asunnoille, mutta ajattelin vastauksen tulevan vasta puolen vuoden päästä. Mutta tarjous tulikin jo kuukauden sisään. Poikaystävä oli innoissaan asuntotarjouksesta, itse en niinkään. Espoon keskus ei ollut ihan se ihanteellisin paikka asua ja asunto oli 30 neliöinen yksiö, joka on hyvin hyvin pieni verrattuna vanhempien 200 neliön asuntoihin. Otin kuitenkin asuntotarjouksen vastaan, ehkä enemmän miellyttääkseni muita kuin itseäni. Eniten asiassa stressasin koirien ja itseni sopeutumista.

Saatiin avaimet ma 17.11 ja Kasper muutti uuteen kotiimme silloin. Minkäänlaista loppusiivousta ei kuitenkaan oltu tehty ja asunto oli aivan kamalassa kunnossa. Vietettiin koko ilta äidin kanssa siellä siivotessa Kasperin ja apureiden kantaessa tavaroita sisään. Itse muutin koirien kanssa tänne saman viikon lauantaina. Maanantai jännitti älyttömästi, koska koirat jäisivät silloin ensimmäistä kertaa yksin. Kävin sunnuntaina antamassa naapurille puhelinnumeron ja sanoin rientäväni heti koulusta kotiin, jos meillä aloitettaisiin huutaminen. Koko maanantain tuijotin hermostuneesti puhelinta, mutta ei, puhelua ei tullut. Kävin vielä kysymässä naapurilta ennen kotiinmenoa päivästä ja kuulema mitään ei ollut kuulunut. Hienot haukut ♥.

Nyt ollaan asuttu täällä jo useampi viikko ja kaikki tavaratkin on jo ostettu ja paikoillaan. Sopeutumisprosessi on vielä kesken, mutta kyllä tähän on jo tottunut. Mulla on välillä hirveä koti-ikävä, varsinkin sillon kun näen äitiä tai käyn sen tai iskän luona. Ennen muuttoa ajattelin naurahtaen, että äiti soittaa varmasti joka päivä, mutta nyt oon huomannut sen vaan ihanaksi asiaksi. Jouluksi pääsee onneksi äidin luo kotiin ♥.  Ja äiti muutenkin asuu parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä. Mulla on myös hirveän ikävä pikkusiskoa, jonka kanssa oltiin tosi läheisiä, tehtiin paljon asioita yhdessä ja keskusteltiin kaikesta.

Koirat on sopeutuneet erinomaisesti ja tajunneet, että näissä pienissä tiloissa ei voi riehua samallailla kun vanhoissa tiloissa. Pienessä asunnossa on toki se ihanuus, että koirat ovat koko ajan mukana kaikessa ja tulee vietettyä normaalia enemmän aikaa niiden kanssa. Välillä mua ahdistaa se, etten pääse "karkuun" mihinkään omaan huoneeseen vaan ollaan koko ajan samassa tilassa, paitsi silloin kun poikaystävä ei ole kotona. Toki pääsen aina koirien kanssa ulos, jos alkaa ahdistamaan.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä vietettiin hieman eri merkeissä kuin aiemmin. Nimittäin Suomen suurin koiranäyttelytapahtuma Messari osui juuri sille viikonlopulle! Lauantai olikin jännä päivä vaikken kehässä ollutkaan. Ensi vuoden alusta aloitan työharjoittelun Pasadalla ja tämä oli aikainen lähtölaukaisu niihin hommiin. Paidassa kiilteli mun ihka ensimmäinen pressikortti! Vietin päiväni kuvailemalla junior handler kehää. Emma kisasi pitkästä aikaa mäyräkoira Göstan kanssa ja nämä pääsivät neljättä vuotta peräkkäin jatkoon! Ryhmäkilpailut pääsinkin sitten katsomaan ihan eturivistä, niitä toki samalla kuvaillen! Oli mukava todistaa autiopaikalta taidokkaan Suvin osarivoittoa. Päivän päätteksi sain hyvää palautetta kuvistani (seuraavalla viikolla myös opettaja kehui kuvia), joten yhteistyö Pasadan kanssa lähti oikein mallikkaasti vauhtiin. Ensi vuotta odotellessa!

Sunnuntaina pääsin taas pitkästä aikaa kehän sisäpuolelle. Hihnan päässä oli oma lempparini, faaraokoira Bondi. Kieltämättä hieman jännitti ennen kehää, koska nyt oli aivan lähellä pääsylippu isoon kehään. Meillä meni kuitenkin Bondin kanssa jälleen oikein mallikkaasti ja napattiin Bondille veteraaniluokan voitto ERInomaisesti SA:n kera. Samalla napsahti titteli "Veteraani Voittaja 2014". Paras uros kehässä pudottiin viidensinä. On se pappakoira hieno ♥. Kävin katselemassa ja kuvaamassa afgaanikehää ja sen jälkeen mentiin katsomaan junior handler SM-finaalia. Finaalissa nuoret tekivät upeaa työtä ja kaikki viisi parasta ansaitsivat sijoituksensa! Ryhmäkilpailut alkoivat aika nopeasti finaalin jälkeen ja seurattiin niitä hyvässä porukassa.

Sitten olikin aika lähteä veteraanien ryhmäkehiin. Tuomari Paula-Heikkinen Lehkonen kävi vain pikaisesti jokaisen koiran läpi ja sen jälkeen odoteltiin. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Vihdoin kuitenkin koitti se hetki, kun meidät siirrettiin jonoon odottamaan isoon kehään pääsyä. On se aina niin jännää. Kaksi kertaa olen aiemmin ollut, mutta nyt oli aika eri asia kun pääsin juoksemaan kehän läpi Bondin kanssa ja ilman muita (aiemmin olen ollut kasvattajaryhmissä). Hienostihan se Bondi juoksi ja saatiin viettää yhdessä hetki valokeilassa ♥. Tämä saattoikin jäädä Bondin viimeiseksi näyttelyksi, joten se oli hyvä lopettaa näin. Kiitos Johannalle, että olen saanut esittää tätä ihanaa koiraa!

©Petri Örling

Seuraava viikonloppu jatkui koiraisissa merkeissä, kun suunnattiin Emman kanssa Porvooseen hoitamaaan pentuja. Pennut olivat aivan ihania ja suuri osa ajasta kuluikin pentulaatikossa istuen. Oli muutenkin ihana viettää kunnolla aikaa Emman kanssa. Musta uros muiden pentujen joukossa vei sydämeni. Se oli suloinen, tomera ja tarvittaessa äänessä. Väritys oli todella kaunis. Ystävystyttiin ja se vietti paljon aikaa sylissä viikonlopun aikana. Mulla ei valitettavasti nyt vaan ole koiran paikkaa vapaana niin en voi sitä itselleni ottaa. Ja uros ei ehkä muutenkaan meidän talouteemme Zorron seuraksi sopisi. Mutta jos joskus saisin mustan ihastuttavan neidin vielä omakseni ♥. Pentukuume on nyt paha.

Koulu alkaa olla loppumetreillä. Tietenkin on vielä jäljellä kevään työssäoppiminen, mutta koulussa istuminen päättyy tämän viikon jälkeen. Viimeinen jakso onkin aiheuttanut stressiä ja työtä on ollut paljon. Erityisesti tuskaa on tuottanut opinnäytetyö. Se vei paljon aikaa ja hermoja. Nyt se on kuitenkin palautettu ja tiistain esitelmää vaille valmis. Sitten saa heittää hyvästit koulun penkillä istumiselle ja nostaa katseen kohti kevään koiramaisia projekteja. Toisaalta on myös surullista, että koulu loppuu. MEDY13SAB on ollut paras luokka kaikkien kouluvuosieni ajalta. Yhteishenki on ollut upeaa ja murheet on kohdattu yhdessä. Miten me kaikki selviämmekään kevään erikseen ilman toisten tukea omiin puhahduksiin ja huokauksiin luokan toiselta puolelta? Kukaa auttaa tuskanhien pois otsalta ja taputtaa selkään? Kertoo, että hei kyllä me tähän pystytään? Ja että Matkailu Vituttaa JAMBO perkele! Ja luottamus ystäviinhän on ystävyyttä, näin "filosofi" Yamato Ishida kertoo.



Ja mitä tapahtuu kevään jälkeen? Opiskelu ei oikein innosta, varsinkaan kun ammattikorkeassa pitäisi valita joku tietty alue laajalta media-alalta. Onneksi itsellä on työpaikka kuitenkin alla, niin jos ei oman alan töitä ilmaannu aina voi palata Mustin ja Mirrin kassalle :). Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tässä vielä opinnäytetyöni, jos joltain on se jäänyt huomaamatta.