Luottamus ystäviin on ystävyyttä.

Meistä ei ole pahemmin täällä blogin puolella aikoihin kuulunut, joten ajattelin kertoilla teille vähän mitä kaikkea on tapahtunut ja miten elämässä menee. On ollut suuria muutoksia ja myös suuria yllätyksiä. Mitä me ollaan siis puuhailtu tässä pimenevien päivien ja iltojen aikana?

Omassa mielessäni eniten pyörivä ja suuri odotuksen aihe on One Directionin keikka. Lokakuussa saatiin vihdoin kuulla se, mitä tässä on jo monta vuotta odotettu. ONE DIRECTION TULEE SUOMEEN KESÄKUUSSA 2015. Voi kuinka voikaan yksi tyttö mennä sekaisin tälläisesta uutisesta. Kyllä, olen nähnyt pojat jo kaksi kertaa aiemmin, mutta on aivan eri asia kun ne tulee omaan kotimaahan. Kun keikan traileri julkaistiin pian sen jälkeen kun tieto keikasta levisi, ei ollut kyynelehtimiselle loppua. Sitten jäätiin vaan jännäämään lippuja.

Ennakkoliput (facebook-faneille) tulivat myyntiin keskiviikkoaamuna 29.11. Saatoin lintsata aamutunnit koulusta ja istuttiin Emman kanssa lattialla kahden läppärin, ipadin ja puhelimen äärellä kädet täristen. Mutta turhaa se ei ollut ja saatiin liput D27 katsomoon, joka on lähellä lavaa.

Lauantaina virallisen lipunmyynnin alkaessa ilmoitettiin toisesta keikasta! One Direction vetää siis Suomessa kaksi keikkaa, 27.6 ja 28.6! Pakkohan oli liput saada myös toiselle keikalle (joka sattuu vielä olemaan Emman syntymäpäivänä). Päätin, että toisella keikalla mähän pääsen eturiviin ja ostin itselleni Early Entry lipun. Saa nähdä miten käy, mutta odotan jo nyt innolla kumpaakin keikkaa vaikka aikaa niihin on vielä paljon. Erittäin onnellinen ja yllättynyt fanityttö täällä siis.

Isoin muutos elämäämme on ollut marraskuun lopulla tapahtunut muutto omaan asuntoon. Muutto oli mulle aika kova paikka. Oon aina viihtynyt loistavasti niin äidin kuin isän luona. Tietysti tulee aina niitä hetkiä, kun toivoo voivansa olla omassa asunnossa ilman vanhempien määräilyä ja muuta. Mä en kuitenkaan välttämättä halunnut sitä ihan vielä. Laitoin joskus syys-lokakuussa hakemuksen Espoon Asunnoille, mutta ajattelin vastauksen tulevan vasta puolen vuoden päästä. Mutta tarjous tulikin jo kuukauden sisään. Poikaystävä oli innoissaan asuntotarjouksesta, itse en niinkään. Espoon keskus ei ollut ihan se ihanteellisin paikka asua ja asunto oli 30 neliöinen yksiö, joka on hyvin hyvin pieni verrattuna vanhempien 200 neliön asuntoihin. Otin kuitenkin asuntotarjouksen vastaan, ehkä enemmän miellyttääkseni muita kuin itseäni. Eniten asiassa stressasin koirien ja itseni sopeutumista.

Saatiin avaimet ma 17.11 ja Kasper muutti uuteen kotiimme silloin. Minkäänlaista loppusiivousta ei kuitenkaan oltu tehty ja asunto oli aivan kamalassa kunnossa. Vietettiin koko ilta äidin kanssa siellä siivotessa Kasperin ja apureiden kantaessa tavaroita sisään. Itse muutin koirien kanssa tänne saman viikon lauantaina. Maanantai jännitti älyttömästi, koska koirat jäisivät silloin ensimmäistä kertaa yksin. Kävin sunnuntaina antamassa naapurille puhelinnumeron ja sanoin rientäväni heti koulusta kotiin, jos meillä aloitettaisiin huutaminen. Koko maanantain tuijotin hermostuneesti puhelinta, mutta ei, puhelua ei tullut. Kävin vielä kysymässä naapurilta ennen kotiinmenoa päivästä ja kuulema mitään ei ollut kuulunut. Hienot haukut ♥.

Nyt ollaan asuttu täällä jo useampi viikko ja kaikki tavaratkin on jo ostettu ja paikoillaan. Sopeutumisprosessi on vielä kesken, mutta kyllä tähän on jo tottunut. Mulla on välillä hirveä koti-ikävä, varsinkin sillon kun näen äitiä tai käyn sen tai iskän luona. Ennen muuttoa ajattelin naurahtaen, että äiti soittaa varmasti joka päivä, mutta nyt oon huomannut sen vaan ihanaksi asiaksi. Jouluksi pääsee onneksi äidin luo kotiin ♥.  Ja äiti muutenkin asuu parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä. Mulla on myös hirveän ikävä pikkusiskoa, jonka kanssa oltiin tosi läheisiä, tehtiin paljon asioita yhdessä ja keskusteltiin kaikesta.

Koirat on sopeutuneet erinomaisesti ja tajunneet, että näissä pienissä tiloissa ei voi riehua samallailla kun vanhoissa tiloissa. Pienessä asunnossa on toki se ihanuus, että koirat ovat koko ajan mukana kaikessa ja tulee vietettyä normaalia enemmän aikaa niiden kanssa. Välillä mua ahdistaa se, etten pääse "karkuun" mihinkään omaan huoneeseen vaan ollaan koko ajan samassa tilassa, paitsi silloin kun poikaystävä ei ole kotona. Toki pääsen aina koirien kanssa ulos, jos alkaa ahdistamaan.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivä vietettiin hieman eri merkeissä kuin aiemmin. Nimittäin Suomen suurin koiranäyttelytapahtuma Messari osui juuri sille viikonlopulle! Lauantai olikin jännä päivä vaikken kehässä ollutkaan. Ensi vuoden alusta aloitan työharjoittelun Pasadalla ja tämä oli aikainen lähtölaukaisu niihin hommiin. Paidassa kiilteli mun ihka ensimmäinen pressikortti! Vietin päiväni kuvailemalla junior handler kehää. Emma kisasi pitkästä aikaa mäyräkoira Göstan kanssa ja nämä pääsivät neljättä vuotta peräkkäin jatkoon! Ryhmäkilpailut pääsinkin sitten katsomaan ihan eturivistä, niitä toki samalla kuvaillen! Oli mukava todistaa autiopaikalta taidokkaan Suvin osarivoittoa. Päivän päätteksi sain hyvää palautetta kuvistani (seuraavalla viikolla myös opettaja kehui kuvia), joten yhteistyö Pasadan kanssa lähti oikein mallikkaasti vauhtiin. Ensi vuotta odotellessa!

Sunnuntaina pääsin taas pitkästä aikaa kehän sisäpuolelle. Hihnan päässä oli oma lempparini, faaraokoira Bondi. Kieltämättä hieman jännitti ennen kehää, koska nyt oli aivan lähellä pääsylippu isoon kehään. Meillä meni kuitenkin Bondin kanssa jälleen oikein mallikkaasti ja napattiin Bondille veteraaniluokan voitto ERInomaisesti SA:n kera. Samalla napsahti titteli "Veteraani Voittaja 2014". Paras uros kehässä pudottiin viidensinä. On se pappakoira hieno ♥. Kävin katselemassa ja kuvaamassa afgaanikehää ja sen jälkeen mentiin katsomaan junior handler SM-finaalia. Finaalissa nuoret tekivät upeaa työtä ja kaikki viisi parasta ansaitsivat sijoituksensa! Ryhmäkilpailut alkoivat aika nopeasti finaalin jälkeen ja seurattiin niitä hyvässä porukassa.

Sitten olikin aika lähteä veteraanien ryhmäkehiin. Tuomari Paula-Heikkinen Lehkonen kävi vain pikaisesti jokaisen koiran läpi ja sen jälkeen odoteltiin. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Vihdoin kuitenkin koitti se hetki, kun meidät siirrettiin jonoon odottamaan isoon kehään pääsyä. On se aina niin jännää. Kaksi kertaa olen aiemmin ollut, mutta nyt oli aika eri asia kun pääsin juoksemaan kehän läpi Bondin kanssa ja ilman muita (aiemmin olen ollut kasvattajaryhmissä). Hienostihan se Bondi juoksi ja saatiin viettää yhdessä hetki valokeilassa ♥. Tämä saattoikin jäädä Bondin viimeiseksi näyttelyksi, joten se oli hyvä lopettaa näin. Kiitos Johannalle, että olen saanut esittää tätä ihanaa koiraa!

©Petri Örling

Seuraava viikonloppu jatkui koiraisissa merkeissä, kun suunnattiin Emman kanssa Porvooseen hoitamaaan pentuja. Pennut olivat aivan ihania ja suuri osa ajasta kuluikin pentulaatikossa istuen. Oli muutenkin ihana viettää kunnolla aikaa Emman kanssa. Musta uros muiden pentujen joukossa vei sydämeni. Se oli suloinen, tomera ja tarvittaessa äänessä. Väritys oli todella kaunis. Ystävystyttiin ja se vietti paljon aikaa sylissä viikonlopun aikana. Mulla ei valitettavasti nyt vaan ole koiran paikkaa vapaana niin en voi sitä itselleni ottaa. Ja uros ei ehkä muutenkaan meidän talouteemme Zorron seuraksi sopisi. Mutta jos joskus saisin mustan ihastuttavan neidin vielä omakseni ♥. Pentukuume on nyt paha.

Koulu alkaa olla loppumetreillä. Tietenkin on vielä jäljellä kevään työssäoppiminen, mutta koulussa istuminen päättyy tämän viikon jälkeen. Viimeinen jakso onkin aiheuttanut stressiä ja työtä on ollut paljon. Erityisesti tuskaa on tuottanut opinnäytetyö. Se vei paljon aikaa ja hermoja. Nyt se on kuitenkin palautettu ja tiistain esitelmää vaille valmis. Sitten saa heittää hyvästit koulun penkillä istumiselle ja nostaa katseen kohti kevään koiramaisia projekteja. Toisaalta on myös surullista, että koulu loppuu. MEDY13SAB on ollut paras luokka kaikkien kouluvuosieni ajalta. Yhteishenki on ollut upeaa ja murheet on kohdattu yhdessä. Miten me kaikki selviämmekään kevään erikseen ilman toisten tukea omiin puhahduksiin ja huokauksiin luokan toiselta puolelta? Kukaa auttaa tuskanhien pois otsalta ja taputtaa selkään? Kertoo, että hei kyllä me tähän pystytään? Ja että Matkailu Vituttaa JAMBO perkele! Ja luottamus ystäviinhän on ystävyyttä, näin "filosofi" Yamato Ishida kertoo.



Ja mitä tapahtuu kevään jälkeen? Opiskelu ei oikein innosta, varsinkaan kun ammattikorkeassa pitäisi valita joku tietty alue laajalta media-alalta. Onneksi itsellä on työpaikka kuitenkin alla, niin jos ei oman alan töitä ilmaannu aina voi palata Mustin ja Mirrin kassalle :). Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tässä vielä opinnäytetyöni, jos joltain on se jäänyt huomaamatta.