Miten meille tuli grand basset griffon vendeen?

Tänään vietetään valtakunnallista koiranpäivää ja eilen ensimmäinen koirani Lulu täytti 14-vuotta! Sen kunniaksi ajattelin kertoa teille taustaa siitä, miten päädyin oman rotuni pariin.

Mikä tää rotu on? Miten te tälläseen päädyitte? 

Tämä on grand basset griffon vendeen, ranskalaista alkuperää oleva persoonallinen ja sydämeni varastanut koirarotu. Ihan jo lenkkeillessä vastaan tulee paljon kiinnostuneita ihmisiä ja olen tottunut toistamaan rodun nimeä vähintään viisi kertaa ennen kuin kuulija osaa jotenkin hahmottaa miten se nyt menikään (Sami Hedbergin käsittelyssä nimi taipui muotoon ”graand matti bliffon vendead”). Helpompi siis kutsua rotua lempinimellä – grandi. Grandeja on Suomessa suhteellisen vähän ja uskoisin, että varsinkin harvinaisten rotujen omistajat kuulevat usein kysymyksen ”Miten te tähän rotuun päädyitte?”.

Miten meille tuli grandi?

Meillä on ollut suvussa koiria aina ja itse olen kinunnut koiraa niin kauan kuin muistan. Ensin halusin kyllä bernhardinkoiran ja se olikin pienenä lempirotuni – rakkaan isoäidiltä saadun pehmoleluni vuoksi. Kuitenkin vihdoin eräänä päivänä (ollessani noin 9-vuotias) äiti saapui kotiin ja kertoi, että oli nähnyt ulkona hauskan sarjakuvahahmoa muistuttavan koiran ja hän haluaa sellaisen. Koirakirjat revittiin äkkiä auki ja aloimme tutkia rotua petit basset griffon vendeen. 

Bassettien erikoisnäyttely sattui olemaan Espoossa, joten lähdimme katsomaan ja tutustumaan rotuun. Bongasimme näyttelyssä isomman samannäköisen koiran ja koska isän mielestä koiran piti olla koiran kokoinen vaihdoimmekin rotua "lennosta" grandiin. Se miellytti ulkonäöllisestikkin kaikkia hieman enemmän pitkine korvineen! Koko perhe oli myyty ja vanhemmat päätyivät kyselemään rodusta ja juttelemaan Mon Dieu kasvattaja Ninan kanssa. Tälle oli tulossa pentuja myöhemmin samana vuonna. Kävimme katsomassa tätä pentuetta ja varsinkin vanhempani rakastuivat pentueen emään, Penniin (ja Pennistä puhutaan meillä välillä edelleen). Kaikki ihastuivat koiriin täysin ja oli selvää, että meille tulisi tämänrotuinen koira. Emme kuitenkaan vielä päätyneet ottamaan pentua ja voitte kuvitella meidän lasten pettymyksen. Kuitenkin myöhemmin samana vuonna vanhemmat olivat selkiemme takana saaneet Ninalta toisen kasvattajan yhteystiedot ja ottaneet yhteyttä kennel Minskuhoffsiin.

Jouluna saimme varmasti elämämme parhaan ja yllättävimmän lahjan. Pieni kirjekuori kolmelle lapselle ei ehkä alkuun vaikuttanut kovinkaan hienolta lahjalta, mutta sisältö loksautti leuat lattiaan ja sai ilmaan riemunkiljahduksia. Kirjekuoreen oli tulostettu sähköposti Maria Aaltovirralta, jossa isä oli varannut meille pennun seuraavasta pentueesta. Tästä alkoi malttamaton odotus ja huhtikuun 23. päivä saimme mökkireissulla ihanan viestin ”teille on syntynyt pentu.” Samana päivänä äidin ystävä keksi pennulle nimen, Lulu.

Kävimme katsomassa pentuja useamman kerran ja valitsimme meidän koiraksemme vaalean tytön, jonka päässä oli ihana sydänkuvio. Kesäkuussa lähdimme mökiltä matkaan kohti Porvoota. Voitte kuvitella kuinka hermostuineita me lapset oltiin autossa, kun vanhempien oli "pakko" pysähtyä matkalla antiikkikauppaan (oon vieläkin varma, että se tehtiin kiusallaan). Saavuimme kuitenkin jännityksen täyteisen automatkan jälkeen Porvooseen ja vihdoin Lulu muutti meille.

Lulu sopeutui nopeasti perheeseemme ja ihastuimme persoonalliseen rotuun entistä enemmän. Luonnetta löytyi, mutta silti elämä Lulun kanssa oli (ja on aina ollut) todella helppoa. Lulu oli tietysti koko perheen koira, mutta vähitellen siitä tuli "eniten" minun koira. Aloitimme kasvattajan innostamana näyttelyharrastuksen, jossa olen päässyt tutustumaan moniin ihaniin ihmisiin ja joka on minulle edelleen rakas harrastus. Kasvattajan mukana ollaan reissattu ties missä ja niin paljon on ihania muistoja yhdessä!

Rodusta tuli heti se mun oikea rotu, enkä voisi enää kuvitella elämää ilman grandia. Siispä luonnollisesti meille tuli Lulun jälkeen toinen grandi, kunhan vanhemmat olivat vuosia myöhemmin eronneet ja sain taivuteltua helpomman osapuolen (äidin) koirakaveriin. Silloin saapui Zorro. Ja Zorrosta luonnetta ja hömelyyttä löytyykin sitten vielä aimo annos enemmän - aito grandi siispä!

Grandi tulee olemaan mulle aina se "the rotu" ja vaikka joskus ottaisinkin jonkun toisenrotuisen niin aina tulee olla vähintään yksi grandi. Näiden kanssa ei tylsää päivää ole, aina ne joko naurattaa hölmöilyllään tai saa savun sauhuamaan korvista!!

"A GBGV will always do what you want as long as it's what he/she wants - otherwise completely deaf" 
(Sara grandien roturyhmästä kiteytti grandin hyvin :D) 

Ihanaa koiranpäivää kaikille ♥

Hirveen kivaa Himoksella!

Tänä vuonna en ehtinyt saada virallista talvilomaa, koska aloitin uudessa työpaikassa syksyllä. Karattiin kuitenkin pariksi päiväksi omalle lomalle Himokselle Eerikin sisarusten ja parin kaverin kanssa. Niin ja perheemme nelijalkaiset otettiin tietenkin mukaan! Loma tuli kyllä kaikinpuolin tarpeeseen, oli ihana rentoutua kotoisassa mökissä luonnon keskellä ja laskea rinteitä ilman stressiä mistään!

Pidettiin kummatkin keskiviikkona etäpäivä, jotta päästiin lähtemään matkaan heti työpäivän päätyttyä. Vaikka matka Jämsään kestää vain kolmisen tuntia (eli mökkimatkan verran), tuntui se jotenkin loputtoman pitkältä. Väsymystä ilmassa, ehkä? Saatiin kuitenkin matka päätökseen ja napattiin Kotipizzasta ruuat mökille, joka sijaitsi Himoksen Länsi-Huipulla. Mökki oli aivan ihana ja matkaa rinteeseen ei ollut montaasataa metriä! Eerikin veli oli vaimonsa ja kaverinsa kanssa jo paikalla ja koirat pääsivät heti nauttimaan huomiosta. Myöhemmin illalla vielä yksi pariskunta liittyi joukkoon.

Torstaina olikin eka laskupäivä! Vähän jännitin miten koirat pärjäisivät vieraassa mökissä sillä aikaa kun olisimme itse rinteessä, mutta kaikki meni oikein hyvin! Lopulta kaksikko joutui olemaan vain pari tuntia yksin, sillä melkein koko ajan joku meistä oli mökissä. Ja koska matkaa rinteeseen ei ollut paljon, päästiin nopeasti käymään siellä ja ulkoiluttamaan koiria. Olen itse nuorempana käynyt perheen kanssa useamman kerran Himoksella ja oltiinkin silloin innokkaita laskijoita. En kuitenkaan muistanut kuinka kivaa laskettelu hyvissä rinteissä onkaan! Ollaan viimevuosina käyty vain satunnaisesti Serenassa. Himoksella rinteet on pidempiä ja monipuolisempia. Melkein kaikista hauskinta on siirtymäreitit Pohjoisesta Länteen! Laskettiin kolmisen tuntia, jonka jälkeen lähdettiin porukalla syömään.

Olin bongannut ennen reissua Jämsässä sijaitsevan Hirvikartanon ravintolan, jonka pihassa on HIRVIÄ. Ei siis voinut mitenkään jättää välistä! Sauli-hirvi oli aivan ihana ja todella ystävällinen oksienrouskuttaja. Päästiin kaikki yhteiskuviin ja Saulia sai silittääkkin! Hirvien lisäksi tavattiin peurat ja poro. Näin eläinrakkaalle tämä oli ihan mahtava kokemus ja kyllä muukin seurue oli näistä kavereista innoissaan! Kierroksen päätteeksi saatiin vatsat täyteen hyvää ruokaa.

Loppuilta lojuttiin mökillä ja koirat nauttivat toden teolla saamastaan huomiosta. Oli ihana huomata kuinka aktiivinen ja seurallinen Lulu oli! Pörräsi koko ajan jaloissa tai makasi sohvalla rapsuja kerjäämässä. Zorrokin osasi villistä luonteestaan huolimatta rauhoittua.

Perjantaina sää meni hieman huonommaksi, mutta vietettiin silti taas useita tunteja rinteessä. Vähän oli märkää ja painavaa lunta, mutta onneksi suksi luisti silti. Käytiin heittämässä koirien kanssa reilumpi metsälenkki ja ilahduin kovin siitä kuinka innolla ja vauhdikkaasti mummokoira jaksoi vipeltää!

Lauantaina oli viimeinen rinnepäivä eikä sää ollut paljon edellisestä päiväst parantunut. Ensimmäiset laskut tuntuivat todella nihkeiltä ja tasapainoa sai hakea, johtuiko sitten rinteistä vai siitä että alkoi olla jalat jo hellänä! Laskettiin kuitenkin nelisen tuntia, käytiin mökillä syömässä ja huilimassa, jonka jälkeen suunnattiin vielä parin tunnin iltalaskuille. Ne osoittautuvatkin sitten parhaiksi, mäki oli hieman paremmassa kunnossa ja iltavalaistus loi oman tunnelmansa! Löysin kunnolla taas laskettelun riemun ja uskalsin laskea mäkeä kovalla vauhdilla. Tunsin itseni hetkellisesti taas lapseksi ja nautin laskemisesta täysillä. Paistettiin iltapalaksi mökillä makkaraa ja saunottiin. Sunnuntaina hurautettiin takaisin kotiin.

Neljän päivän loma tuntui viikolta, pään sai tyhjennettyä ja nautin ajasta läheisten ja koirien kanssa. Lasketteluinnotus nosti päätään ja haaveilen jo ensi vuoden reissusta, josko sitä lähtisi Lappiin kunnon rinteisiin? Nyt kyttäillään, jos saataisiin aleista omat lasketteluvälineet niin ensi vuonna pääsisi mäkeen useammin.

Vuoden viimeinen mökkiviikonloppu

Pari viikkoa takaperin ehdittiin viettää vielä yksi mökkiviikonloppu tämän vuoden puolella. Arki tuntui painavan aikalailla päälle ja en muista milloin olisimme odottaneet näin paljon mökille pääsyä! Vaikka päivät eivät olleet aurinkoisia vaan lähinnä harmaita, nautimme viikonlopusta ja saimme kunnon rentoutuksen. Nukuttiin pitkään, syötiin vanhempien tekemää herkkuruokaa ja vietettiin paljon aikaa raikkaassa ulkoilmassa. Pääsin myös pitkästä aikaa veneellä kiertämään järveä, sitä en ole tehnyt vuosiin! Taivas oli yöllä täynnä tähtiä ja tottakai siellä kylmässä piti väristä ottamassa kuvia. Seuraava reissu Suonteen rannalle tehdään varmasti vasta ensi vuonna, mutta odotellaan jo innolla!

Syksyinen Torronsuo

Heinäkuussa paahduttiin helteillä Repovedellä, nyt oltiin sateen piekseminä Torronsuolla. Tällä kertaa suuntasimme siis Tammelaan. Aluperin tarkoitus oli käydä sekä Torronsuon että Liesjärven kansallispuistot, mutta aikataulusuunnitelma päivälle meni täysin sekaisin. Emme päässeet lähtemään ihan toivottuun aikaan ja reitti oli mitä ihmeellisin. Ajattelimme ajavamme moottoritietä Tuusulasta Forssaan, mutta ajelimmekin läpi Vihdin ja Lohjan. Hieman nauratti, kun tuntui ettei oltu enää yhtään reitillä. Bensavalokin syttyi keskellä ei mitään. Kamalat vesikuurot eivät myöskään lupailleet hyvää kävelykeliä.

Lopulta kuitenkin pääsimme Torronsuolle. Ensin kiipesimme korkealle näköalatorniin, jossa tuuli ja sade piiskoivat kasvoja. Onneksi sadevarusteet olivat matkassa! Seuraavaksi tarkoituksena oli kiertää noin kilometrin pituinen rengaslenkki, ottaa kuvat ja sen jälkeen lähteä Liesjärvelle. Emme kuitenkaan koskaan löytäneet tätä kyseistä reittiä ja pian huomasimme kävelleemme useita kilometrejä. Päätimme jättää Liesjärven toiseen kertaan ja ottaa Torronsuosta kaiken irti. Ja säästä huolimatta kansallispuisto näytti parastaan!

Upea suo kellertävine ruohoineen ja afrikkalaistyylisine puineen oli kaunis. Syksyn värit olivat alkaneet ottaa luonnosta vallan. Pitkospuita pitkin oli mukava kävellä, vaikka paikoittain ne olivatkin huonossa kunnossa. Ihmisten väistely oli tosin hieman hankalaa ja onnistuin upottamaan jalkani suohon. Otettiin paljon valokuvia, käytiin katsomassa vanha louhos ja nautittiin raikkaasta syysilmasta. Lopuksi saatiin ihailla upeaa sateenkaarta suon yllä.

Kyllä tämä kansallispuistojen kiertely on vaan niin mun mieleen! Ihan loistavaa liikuntaa sekä koirille että ihmisille! Minnes sitä lähtisi seuraavaksi?!