10. heinäkuuta 2015

I'm all yours, I got no control - One Direction, Helsinki 27.6.2015





Marraskuussa istuin olohuoneessa katsomassa elokuvaa täysin tietämättömänä mistään, kunnes puhelimeen tuli viesti Sonjalta. "1D. Suomeen. Ens kesänä." Naputtelin paniikissa takasin erinäisiä kirjaimia, jonka jälkeen ryntäsin salamana omaan huoneeseen tietokoneelle jättäen poikaystäväni hölmistyneenä toiseen huoneeseen. Avasin facebookin, Livenationin sivun ja sieltä löytyi video. Video lähti pyörimään ja kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni ne kauan odotetut sanat "One Direction jatkaa maailmanvalloitustaan ja saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen Helsingin Olympiastadionille, lauantaina 27. kesäkuuta.". 

Saatiin Emman kanssa liput hyville istumapaikoille. Parin päivän päästä julkaistiin vielä toinen keikka ja pakkohan sinne oli päästä! Tällä kertaa ostimme Early Entry-liput kentälle. Tämä toinen keikka peruttiin myöhemmin, mutta saimme vaihdettua EE-liput lauantaille ja omat istumapaikamme myytyä. Kun lippusählingistä oli selvitty oli vuorossa pitkä odotus.








Fiilikset alkoi riistäytyä käsistä pari päivää ennen keikkaa. Twitterissä oli ihana yhteishenki kun koitettiin henkisesti valmistautua keikkapäivään. Ylellä näytetty WWA-kiertueen konserttielokuva ei auttanut yhtään, vaan nostatti hysteriaa yhä enemmän. Kyllähän siinä tunteet alkoi pursuilemaan joka suuntaan, kun oma lempibändi oli vihdoin monen vuoden odotuksen jälkeen tulossa Suomeen.

Me päätettiin Emman kanssa mennä jo ajoissa jonottamaan keikkaa varten niinkuin teki moni muukin. Oltiin Olympiastadionin pihassa kuuden aikaan perjantai-iltana. Meillä oli auto mukana, joten saatiin sentään istuskella autossa. Muut fanit olivat vallanneet nurmialueen ja me seurattiin silmät tarkkana kaikkea liikettä. Kello oli noin yksi yöllä, kun fanit päättivät aloittaa jonotuksen. Kaikki lähti rynnimään porttien vastaiselle kävelytielle ja siinä sitten yritettiin muodostella jonoja kunnes poliisit tuli häätämään takaisin nurmelle. Jäätiin loppuyöksi muiden fanien sekaan. Silloin tällöin joku päätti rynniä porteille, josta seurasi kerta toisensa jälkeen sekasorto.


Itse virallisen jonotuksen piti alkaa lauantaina klo 9, mutta hullut fanit alkoivat rynniä sisälle jo vähän kahdeksan jälkeen. Täytyy sanoa, että se oli yksi elämäni kamalampia kokemuksia. Ihmiset rynnii päälle, Emma kaatuu metalliaidan päälle, ihmiset yrittää juosta meidän yli, repii vaatteista ja tavaroista, loppua ei näy, tuntuu siltä ettei saa happea ja päässä heittää. Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä se on kuitenkin vihdoin ohi. Jono pysähtyy. Tässä kohtaa saatiin odotella useampi tunti, ensin paahtuen auringonpaisteessa ja sen jälkeen raesateessa nilkkoja myöten vedessä seisten. Myöhemmin meidät EE-lippulaiset jaettiin omille sisäänkäynneille. Sen jälkeen fiilis oli hieman rauhallisempi, mutta sateessa seisomisen jälkeen tuli aika kylmä siellä katoksen varjossa istuessa. Vihdoin sen kaiken kamalan jonotuksen jälkeen meidät päästettiin stadionille sisään. Ja me päästiin eturiviin! Siinä vaiheessa oli niin helpottunut olo, että se kaikki oli ohi ja oltiin päästy ihan eteen.

"You're the best looking crowd ever. It's not Finland, it's Fitland." - McBusted

Ensimmäisenä poikia lämppäsi Isac Elliot. Sen jälkeen esiintyi McBusted. McFly on ollut mulle jo pitkään tuttu ja pidän kovasti heidän musiikistaan. Nyt pääsin näkemään heidät yhdistetyllä, mutta ei yhtään sen huonommalla kokoonpanolla. McBustedin show oli pirteä ja sai hymyn huulille. Menevät biisit ja synkronoidut hypyt saivat hyvälle tuulelle ennen illan kohokohtaa.






H-hetki lähestyi. Vihdoin screeneillä alkoi pyörimään introvideo. Sydän hakkasi ja koko keho tärisi. Sitten se tapahtui. Sieltä savun keskeltä asteli ne neljä ihmistä keitä tässä oltiin vaikka kuinka kauan odotettu. Onnen kyyneleet vierivät kasvoja pitkin ja kiljuin niin kovaa kun keuhkoista lähti (ja videoiden perusteella kuulostin lähinnä siltä, että mua ois tapettu...). Ensimmäinen biisi meni lähinnä jossain sumussa, kun mun aivot yritti tajuta, että One Direction oli Suomessa ja aivan siinä mun edessä. Seuraavassa biisissä sain jo rauhoitettua itseni ja lauloin täysillä mukana nauttien joka sekunnista. Alkukeikasta pojat oli paljon lavan toisessa päädyssä, mutta se ei menoa haitannut.




Onneksi aikaa vietettiin paljon myös catwalkilla. Ne oli ihan oikeasti metrin päässä musta. METRIN. Niin lähellä, mutta kuitenkin kaukana. Olisin halunnut vähän edes paijata. Oon kyllä ihan varma, että sain yhdessä vaiheessa katsekontaktin Liamin ja Louisin kanssa. Harrykin saattoi vilkaista. Se, että ne tiesi ehkä sekunninsadaosan mun olemmassaolosta sai pään sekaisin ja kyynelet vyörymään. Oli muutenkin upeata, että nyt Suomi oli olemassa. Ei enää Stockholmia vaan Helsinki. Ja sitä jaksoivat pojatkin useaan otteeseen toistella.

Koska kyseessä oli One Directionin konsertti, mitä vain voi tapahtua, oli sitten kyseessä banaanipuvussa ympäri lavaa hyppiminen tai vesisota. Tämä bändi takaa viihdyttävän shown. Jokaisesta hetkestä nauttii joko itkien, nauraen tai hymy korvissa asti.

Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan uskomaton. Pojat veti koko ajan täysillä ja piti hauskaa lavalla. Suomalaiset fanit näytti, että kyllä meistäkin lähtee ääntä. Ilotulitukset näytti upealta. Meidän fanien toteuttama kukkameri oli todella kaunis. Kaikki oli jotenkin niin täydellistä. Eihän tollaisella hetkellä voi olla muuta kuin onnellinen.






Elämäni paras konsertti. Elämäni onnellisimmat kaksi tuntia. Unohtumaton päivä.
"When I go to a concert I can't help but feel happy and everything else just goes away."




Video, jonka Linda (@lindriina) julkaisi

Keikan jälkeiset fiilikset oli sekavia. Olin onnellinen bändin näkemisestä Suomessa, mutta myös älyttömän surullinen siitä, että se oli nyt ohi. Pidättelin autossa kyyneliä, kunnes sain muut kyytiläiset pois ja purskahdin sen jälkeen itkuun. Keikkavideoiden ja twitterin selaaminen kotona ei auttanut yhtään. Tähän mennessä olo on jo helpottanut eikä sentään koko ajan itketä. Tässä postausta kirjoitellessa tuli kuitenkin taas selattua videoita ja kuvia ja arvatkaa kellä on meikit pitkin naamaa? En tiedä koska pääsen seuraavan kerran näkemään One Directionin, jos edes pääsen enää ikinä. Onneksi on muistot tallessa ja en unohda tätä päivää ikinä.

Haluaisin vain joskus päästä halaamaan noita neljää ja kertoa kuinka tärkeitä ne on.

6 kommenttia:

  1. Ää en kestä, vipo lause ihan ku miun suusta! Nyyh, voisinpa elää keikkapäivän uusiksi vielä kerran.

    VastaaPoista
  2. ÄÄÄ tuli ihan kylmät väreet ku luin tätä ja katoin noi videot ja kuvat ♥_♥

    VastaaPoista
  3. Ihanan kattava ja pitkä teksti! Vitsi te olitte päässy hyville paikoille. Itse kaverin kanssa päätettiin, ettei lähdetä jonottamaan ja tultiinkin vähän ennen McBustedia stadionille, oltiin siis kenttä kolmosella. Vaikkakaan kauheen eteen ei päästy niin fiilis oli mitä ihanin! Ja vaikka onkin just käyny ruotsissa kattomassa One Directionia, niin on se vaan niiiiin eri fiilis olla Suomessa kattomassa. Ihan ehdottomasti tää oli paras keikka ikinä! <3 Haluaisin niin takaisin, ei päivääkään kulu, etten jotain keikkakuvia tai videoita selailisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ihan uskomatonta miettiä että ne oli oikeesti SUOMESSA. Wow. Kunpa vaan vois kääntää aikaa taaksepäin.

      Poista